Talvisodan viimeisinä päivinä siirtyi Unio Sarlinin johtama päämajan pioneeriosasto Myllykoskelle Lappeenrannan Rutolasta.
Mannerheim teki päätöksen uuden rajan linnoittamisesta 22.3.1940 ja samana päivänä sai kenraalimajuri Hanell tehtäväkseen laatia itärajan linnoitussuunnitelman. 30.3.1940 oli Sarlinin luovutettava Hanellille koko se henkilökunta, joka oli erikoistunut linnoitustöitä varten (pioneeritoimisto 3). Näin muodostui linnoitustoimiston alku.
Hanellin valinta oli yllätys ainakin vanhemmille linnoitusupseereille, Hanellhan ei ollut osallistunut esim. Kannaksen linnoitustöihin ja viimeinen vakanssi ennen talvisotaa oli sotakorkeakoulun johtajana toimiminen. Häntä ei pidetty varsinaisesti pioneeripuolen miehenä vaikka hänellä pioneeritausta olikin. Tosin talvisodassa Hanell oli vastannut nimenomaan Luumäen linjan töistä Sarlinin alaisena, ennen kuin talvisodan viimeisinä päivinä siirtyi Haminan-ryhmän komentajaksi. Joten hän ikäänkuin jatkoi samaa työtä mitä oli talvisodan ajan tehnyt. Töiden painopistekin tulisi olemaan samalla alueella.
Vaikka sotatilalain nojalla Mannerheim olisi pystynyt päättämään linnoittamisesta yksinkin, katsoi hän kyseessä olevan niin suuren hallinnollisen ja taloudellisen kysymyksen että se tuli asettaa valtioneuvoston päätettäväksi.
Linnoitussuunnitelmaa ohjasi Maavoimien, kenraalien Heinrichs ja Oesch, laatima puolustussuunnitelma. Päämajan ohjeiden mukaan tekivät armeijakunnat taktilliset suunnitelmansa. Ja näiden perusteella linnoituslaitteita ym. koskevat työtilauksensa. Ja myös esityksen töiden kiireellisyysjärjestyksestä.
Linnoitustöiden johtaja, Hanell, tai hänen valtuuttamansa elimet tarkastivat linnoituslaitteita koskevat tilaukset ja suoritettavat työt. Armeijakunta oli tilaaja(rakennuttaja) ja linnoitustoimisto rakentaja. Linnoitustoimisto siis sekä suunnitteli että rakensi laitteet armeijakunnan tilauksen perusteella. Linnoitustoimisto osallistui myös taktilliseen puoleen laitteiden sijoittamisen osalta, olihan rakennustyö kallista, eikä joukko-osastoilla juurikaan ollut linnoittamista tuntevia upseereita.
Näin vältyttiin siltä, että komentajien vaihtuessa suunnitelmia olisi muuteltu mielin määrin ja täten sekoitettu töiden järjestelyä. Kun suunnitelma oli kerran sovittu, tilaus armeijakunnan puolesta tehty ja linnoitustöiden johtaja sen hyväksynyt, oli ikään kuin sopimus allekirjoitettu rakennuttajan ja urakoitsijan välillä.
Linnoitustoimisto hoiti niin betonilaitteiden kuin kenttälinnoitteidenkin suunnittelun. Kenttälinnoittamisen kehittäminen oli jäänyt lähtökuoppiinsa vuoden 1931 kenttätyöohjesäännön valmistuttua. Sen valmistuttua pioneerikomentaja Unio Sarlin ilmoitti, että kenttälinnoittaminen kuuluu kaikille eikä vain pioneereille. Tämän jälkeen kenttälinnoitteiden tutkimus ja kehitys pysähtyi, kunnes talvisota käynnisti kehityksen uudelleen.
Linnoitustyöt oli saatava nopeasti käyntiin sekä Kymijoenlinjan työt päätökseen. Puolustusministeri Walden ja Hanell korostivat ja vaativat, että linnoitustoimiston toiminnassa tuli ensisijaisena olla nopeus ja joustavuus, valtion laitoksille tunnusomaisesta virastokankeudesta oli luovuttava. Walden ja Hanell määräsivät, että linnoitustoimistoa oli johdettava ja hoidettava yleisten liikeperiaatteiden mukaisesti.
Ehkä tämä oli syynä siihen, että linnoitustoimisto pääosiltaan pysyi Myllykoskelle sijoittuneena, pioneeritoimisto 3 perintönä. Ei haluttu virastokankeuden leviävän muista virastoista linnoitustoimistoon. Osa henkilökunnasta ei tosin Myllykoskella viihtynyt vaan kaipasi Helsinkiin.
Hanell pyrki varsinkin hankinta- ja tilitoiminnan johtoon kiinnittämään henkilöitä, jotka aikaisemman toimintansa perusteella voitiin katsoa ko. työhön päteväksi. Hanell oli sotakorkeakoulun johtajana kiertänyt rahankeruussa liike-elämän edustajien pakeilla, Mannerheimin suosituskirjeen kera, joten hänellä oli jonkilainen liike-elämän tuntemus myöskin. Muutoinkin kuin Helsingin seuraelämän kautta, joka ei ollut vierasta sekään.
Näillä edellytyksillä linnoitustoimisto aloitti työnsä.
