Pääkaupungin sotaveteraani-lehti julkaisi 1/1981 välirauhan linnoittamiseen liittyvää muistelua Kaakonkulmalta. Alkuperäisen jutun otsikko oli “Kaakon kulmalta välirauhan aikaan”. Siitä tässä pari otetta kirjoittajat mainiten.
Tauno Tulkki, kunnallisneuvos muistelee
Kun kuolemanväsyneet, likaiset, partaiset ja vieläkin välirauhan tuloa ihmettelevät Suomen armeijan sotilaat Talvisodan tulen lakattua nousivat poteroistaan Viipurin laitamilla he tuskin tiesivät, mihin tätä tummuneissa lumipuvuissa askeltavaa joukkoa lähdettäisiin johtamaan. Ainoa mitä tiedettiin, oli, että uutta rajaa ei vedetä sinne, minne taistelemalla oli tultu. Paljon oli palstaa jätettävä ennen seuraavaa pysähdystä.
Monille tuo seuraava paikka oli ja tuli pitkän aikaa olemaan Virolahti tai Ylämaa, tuo Kaakon kulmaksi kutsuttu alue. Alkoi välirauhan vuosi. Meistä kymmenistä – ehkä sadoista tuhansista uudelle rajalle pysähtyneistä sotilaista alkoi vähitellen tuntua siltä, että tasavallan tärkein asema oli Taavetti ja uusi pääkaupunki Hostikka.
Välirauha toi myöskin Virolahdelle vanhasta elämäntyylistä poikkeavia ilmiöitä. Tällä minä tarkoitan erikoisesti sitä, että armeijan joukko-osastoja tuli myöskin Virolahdelle. Neljä virolahtelaista kylää, joissa näitä osastoja oli eniten, olivat Kotola, Kirkonkylä, Säkäjärvi ja Ravijoki.
Ravijoella vielä pitkälti jatkosodan päättymisen jälkeen oli varuskunta (Valkjärvi huom.). Virolahden kunta vielä tänä päivänäkin kokee sen merkittävänä menetyksenä, ettei Kymen jääkäripataljoona voinut olla Virolahdella, täsmennettynä Ravijoella.
Armas Tasa muistelee
Kesän tullen minulla oli tilaisuus matkustaa lomalle Ravijoelle. Joulun sain myöskin viettää vanhempieni luona Virolahdella sekä vielä osan kesälomaani v.1941. Minulla oli siis ”linnoitusvuoden” aikana tilaisuus käydä kolmesti tällä alueella, ikään kuin tarkastamassa miten työt sujuivat.
Sujuivathan ne ja valmista syntyi. Jokaisen käynnin yhteydessä olin toteavani että työväkeä, eli linnoitusmiehiä, kuten virolahtelaiset sanoivat, oli aina vaan enemmän ja enemmän. Autot ja traktorit myllersivät, kiviesteitä siirrettiin pelloille ja kalliot räjähtelivät. Ne järähtelivät kirjaimellisesti, kun korsuja porattiin kallion uumeniin. Maisematkin muuttuivat ja siitä olin pahoillani.
Ei riittänyt että kasvillisuus kaadettiin kiviesteiden ja korsujen tieltä, maisemaa putsattiin esteettömän näkyväisyyden saavuttamiseksi kaukaa linjojen edestä. Kun kesällä 1940 totesin että kotikylässäni Ravijoella oli niin sanottu Haakelin mäki parturoitu aivan puhtaaksi puista ja pensaista, se järkytti minua.
Kun vierailin kotikylässäni joulun seutuvilla v.1940 olivat linnoitustyöt silloinkin lujasti ja leveällä rintamalla käynnissä. huolimatta talven runsaista lumista ja pakkasista.
Tullessani kotikylääni v.1941 kesälomalle olin ihmeissäni. Linnoitustöitä oli tehty runsas vuosi ja valmista oli todella syntynyt. Kiviesterivit halkoivat peltoaukeita, mahtavat majoituskorsut, konekiväärikorsut ja tulenjohtokorsut olivat valmiina. Valmiina oli myös avoimia pesäkkeitä ja mutkittelevaa taisteluhautaa.
Linja-autojen kulku Haminasta Virolahdelle oli epäsäännöllist ja vuoroja harvassa. Mutta linnoittajien kuorma-autoja kulki jatkuvasti ja niihin pääsi kyytiin. Pari kertaa minäkin muistan tällaisella kyydillä kotiani reissanneeni. Räjähdysainelaatikoiden päällä istuttiin ja kodikasta oli.
